Katoavat sisämerret: kuivumisen kiertoratatieto
Endorheiset altaat, eli järvet, joilla ei ole yhteyttä maailmanmereen, ovat Maan herkimpiä hydrologisia barometrejä. Viiden vuosikymmenen avaruuspohjaisen seurannan aikana maapallon havaintosatelliitit ovat kartoittaneet laajojen makean veden ja hypersuolaisten sisämerten romahtamisen tuulen puhaltamiksi suolatasangoiksi.
Aralmeri: Aralkumin aavikon synty
Vuonna 1960 Aralmeri oli Maan neljänneksi suurin sisävesistö, jonka pinta-ala oli 68,000 neliökilometriä. Mahtavat Amudarja ja Syrdarja ruokkivat sitä, ja se tuki kaupallisia kalastuslaivastoja ja vakautti alueen lämpötiloja.
Massiiviset joenkäännöshankkeet puuvillan kastelua varten riistivät merestä sen täydennyksen. Kun Landsat 1 suuntasi monikanavaskannerinsa Keski-Aasiaan vuonna 1972, rannikon alkuperäiset vetäytymiset olivat jo havaittavissa. Vuoteen 2014 mennessä NASAn Terra-satelliitin kiertoradan anturit tallensivat ennennäkemättömän virstanpylvään: Etelä-Aralmeren itäinen lohko oli kuivunut kokonaan ensimmäistä kertaa nykyaikaisessa historiassa.
Nykyään kiertoradan tutka- ja optiset anturit seuraavat myrkyllisiä suola- ja pölymyrskyjä, jotka puhaltavat uudelta 5.5 miljoonan hehtaarin Aralkumin aavikolta ja kuljettavat maatalouskemikaaleja tuhansien kilometrien päähän Himalajan lumipeitteeseen.
Urmijärvi ja Tšadjärvi: muuttuvat altaat
Luoteis-Iranissa Urmijärvi oli aikoinaan yksi maailman suurimmista hypersuolaisista järvistä. Vuodesta 1995 nykypäivään satelliittikuvat seurasivat 80 prosentin pinta-alan pienenemistä, jota ajoivat padon rakentaminen, pohjaveden liikakäyttö ja toistuvat alueelliset kuivuudet.
Kun Urmian suolapitoisuus nousi yli 300 grammaan litrassa, MODIS-spektroradiometrillä (Moderate Resolution Imaging Spectroradiometer) varustetut satelliitit tallensivat erikoisen visuaalisen ilmiön: koko vesistö muuttui syvän turkoosista veren punaiseksi. Mikro-organismit, erityisesti halofiilinen levä Dunaliella salina ja Halobacteriaceae-heimoon kuuluvat arkeonit, tuottivat hypersuolaisuuteen vastauksena karotenoidipigmenttejä.
Samaan aikaan Afrikan Sahelissa Tšadjärven kutistuminen 1960-luvun 25,000 neliökilometristä hajanaisiksi saaristoaltaiksi osoitti, kuinka haavoittuvia matalat päätealtaat ovat muuttuville monsuunivyöhykkeille ja kasvavalle ihmisen käytölle.
Vertailevat kuivumismittarit
Satelliittien mittaama pintavesien vetäytyminen Maan suurimmilla endorheisilla altailla.
| Altaan nimi | Sijainti | Huippupinta-alan ennätys | Viimeisin pinta-alan minimi | Havaittu lasku |
|---|---|---|---|---|
| Aralmeri | Kazakstan / Uzbekistan | 68,000 km² (1960) | ~6,100 km² (hajanainen) | -91% |
| Urmijärvi | Luoteis-Iran | 5,200 km² (1995) | ~1,000 km² (erittäin vaihteleva) | -80% |
| Tšadjärvi | Tšad / Kamerun / Niger / Nigeria | 25,000 km² (1963) | ~1,500 km² (kausiluonteiset altaat) | -94% |
| Poopó-järvi | Bolivian ylänkö | 3,100 km² (1986) | Käytännössä 0 km² (ajoittain kuivana oleva pohja) | -99% |
| Great Salt Lake | Utah, Yhdysvallat | 8,500 km² (1987) | ~2,500 km² (historiallinen alin taso 2022) | -70% |
Satelliittimenetelmä: kosteuden havaitseminen kiertoradalta
Hydrologit käyttävät monikaistaisia indeksejä, kuten Modified Normalized Difference Water Index (MNDWI) -indeksiä, erottaakseen avoimet vesipinnat kosteista rantamudista ja kuivista mineraalikuorista. Laskemalla suhteen näkyvän vihreän valon spektrin ja lyhytaaltoisen infrapunaheijastuksen (SWIR) välillä:
MNDWI = (Green - SWIR) / (Green + SWIR)
Vesi absorboi voimakkaasti lyhytaaltoisia infrapunaaallonpituuksia, kun taas kuivat maaperät ja rakennetut ympäristöt heijastavat niitä voimakkaasti. Tämä matemaattinen suhde tuottaa kirkkaan selkeitä maskeja, joiden avulla kiertoradaohjelmat voivat laskea järvien pintarajat 10 metrin paikkatarkkuudella päivästä toiseen vuosikymmenten ajan.